Ruokarajoitteisen elämää
Olen sairastanut keliakiaa jo varmasti 20 vuotta. Niin kauan kuitenkin etten edes muista millaista elämä enenen sairautta oli. Söinkö herkkuja enemmän? Osasinko nauttia siitä ettei ollut rajoitteita? No, en. Nimittäin olen koko ikäni ollut jonkin sortin ruokarajoitteinen. Mutta en sentään koko ikääni enkä edes puoltakaan.
Olen varmasti siinä mielessä "hyvä" keliaatikko etten ole koskaan oppinut leipomaan gluteenitonta pullaa .Enkä muutakaan. Mutta koska en itse juurikaan syö pullaa enkä leipääkään niin ei ole ollut intoa opetella. Vaikka siis tykkään kyllä leipoa. Mutta yleensä toisille.
Minulla on keliaatikko ystäviä ja, usko pois, kun tiedän heidän tulevan kylään, suuntaan kaupan pullahyllylle. Ja jos onnettomat tulevat ilmoittamatta, jäävät ilman pullaa.
Mutta näinhän se on itselläkin. Vaikka keliakia on jo tosi yleinen, on sen sielunelämän ymmärtäminen joillekin tosi haasteellista. Ja varsinkin se, ettei keliaatikko tosiaan voi syödä vehnäjauhonisua, ei edes vähää. Olen ollut sukulaisen hautajaisissa, jossa oli tosi hienot tarjottavat. Ja minulle oli kuiva kaupan korvapuusti. Tai ei sitäkään ollut, vaan se juosten haettiin lähikaupasta muistotilaisuuden alussa. Mutta ei se minua niin itseä harmittanut, mutta tunsin myötähäpeää järjestäjien puolesta.
Tänä syksynä olen ajatellut opetella leipomaan gluteenitonta pataleipää. Teen aika usein normaalia pataleipää, mutta nyt otan haasteeksi tehdä, ainakin yhden, pataleivän ennen joulua. Pistin juuri äsken talteen yhden helpon näköisen ohjeen.